Tässäpä muisto, joka herättää perheemme korvissa uinuvat kaiut kauniilta kesäkuukausilta. Suurten kuusien varjossa, pitkin vihreitä niittyjä tai laiskasti solisevien purojen uomissa. Minun on heti varoitettava, että matka Chasseradèsiin on todella ansaittava! Ensinnäkin on tiedettävä, että tuohon aikaan höyryjuna (TPV!) hallitsi ylivoimaisesti. Eikä ole liioiteltua sanoa, että höyryjunat kulkivat Erittäin Hitaasti! Keskusmassiivin kautta kulkeva Nîmes-Pariisi-reitti ei tehnyt tähän sääntöön poikkeusta.
Eteläosassa linja oli palvellut Alèsin ja La Grand-Comben kaupunkeja jo vuodesta 1841 alkaen vastatakseen hiilikaivosten kasvaviin tarpeisiin. Mutta kesti neljännesvuosisadan ennen kuin tämä osuus yhdistettiin Clermont-Ferrandiin. Jyrkimpien rinteiden ylittämiseen tarvittiin peräti kaksi toisiinsa kytkettyä voimakasta veturia. Rinteet olivat niin jyrkkiä, että molemmat veturit saapuivat perille uupuneina, puuskuttaen ja rasittuneina. Sitä saattoi jopa katua, että niitä oli erehtynyt kutsumaan teräshirviöiksi.
Lähtöasemalla savusta mustuneiden laiturien voimakas haju viritti heti oikeaan tunnelmaan. Höyryn sekaan sekoittui savua ja savun joukkoon hiilen nokea. Hiili kiehutti veden kattilassa, liikutti mäntää ja vei konetta eteenpäin... Joka tapauksessa pääteasemalle saapuessamme olimme niin mustia hiilipölystä, ettei edes oma äiti olisi meitä tunnistanut. Asemanmestarin vihellyksen oppi ulkoa, sillä asemia oli valtavasti ja jokaisella niistä oli uusi mestari. Pysähdyimme niillä kaikilla, vaikka joskus pysähdyspaikalla ei ollut edes kylää (sic). Se kertoo kaiken! Ei mitään... ei ketään... siellä ei asunut ristin sielua... mutta koska siellä oli asema ja mestari, me pysähdyimme! Ja ne käyttökelvottomat WC:t, joiden pöntön pohjan läpi saattoi nähdä ratapölkkyjen ja sepelin vilistävän ohi täyttä vauhtia.
Puhumattakaan niistä lukemattomista tunneleista, joiden ansiosta pystyimme alittamaan kaikki vuoret! Vuoria ja tunneleita oli niin paljon, että suurimman osan ajasta olimme pilkkopimeässä. Sillä välin ikkunat oli kiirehdittävä avaamaan, sillä tukahduttava kuumuus vei hapen! Mutta voi sitä, joka ei muistanut sulkea ikkunoita ajoissa! Silloin savu, noki ja kipinät tunkeutuivat koko vaunuun. Sisällä oli kuitenkin niin kuuma, että heti tunnelista päivänvaloon tultaessa kaikki ryntäsivät avaamaan ne uudelleen. Ikkunat suojasivat meitä tukahduttavalta savulta, mutta avattuina ne päästivät sisään ilmaa, joka oli raskaana tukahduttavasta lämmöstä, jota auringonsäteet paljaalla peltikatolla vielä vahvistivat! Tämä ei loppunut koskaan, ja kesti tunteja ja taas tunteja, ennen kuin asemanmestarin ääni kailotti pelastavan ilmoituksen: — La Bastide! La Bastide-Puylaurent! Kolmen minuutin pysähdys! Mendeen matkustavat pysyvät samalla puolella raiteita vaihtoyhteyttään varten! Tämä oli linjan korkein kohta, 1025 metriä merenpinnan yläpuolella, aivan aseman vieressä. Kuinka kaunis se pieni punakeltainen kiskobussi (micheline) olikaan.
Alun perin sen pyörät oli varustettu Michelin-yhtiön kehittämillä erikoisrenkailla, mistä se sai nimensäkin. Se oli niin tunnistettava äänitorvineen ja osastoimattomine sisätiloineen, jonne kaikki matkustajat kerääntyivät! Juuri taaksemme jättämiemme valtavien höyryveturien jälkeen sen dieselmoottorin sinertävänharmaat pakokaasut tuntuivat suorastaan miellyttäviltä. Vielä kaksi tai kolme pysähdystä, ja tunsimme, kuinka ilma muuttui toisenlaiseksi. Ja sitten saavuimme vihdoin pääteasemallemme. Melun ja väsymyksen turruttamina, janoisina ja nälkäisinä astuimme alas, epäuskoisina ja hämmästyneinä siitä, että olimme viimein saavuttaneet Luvatun maamme, Nirvanamme: Chasseradèsin!
Majoitusta vuokraava isäntä oli jo vastassa! Hän ei ollut hukannut aikaa korvatakseen tuottoisan sota-ajan mustan pörssin kauppansa, josta hän oli kerännyt pelkkiä voittoja. Koska seudulla ei ollut vastarintaliikettä (maquis), sissit eivät olleet edes lähestyneet häntä. Mikä siunaus, sillä sissit olisivat saattaneet takavarikoida hänen varastonsa! Elettiin vuotta 1948, ja hän paikkasi sota-ajan tulonmenetyksiään vuokraamalla kahta asuntoa kesävieraille. Voi tuota rakasta, ah niin rakasta miestä! Hänen oli syytäkin osata laskea muutakin kuin vain omia voittojaan. Sillä eräänä päivänä hänen on varmasti tehtävä tiliä monista muistakin asioista... joko täällä tai tuonpuoleisessa! Mutta nyt piti vain lastata matkalaukut, arkut, naiset ja lapset kyytiin. Paikan omistaja päästi suustaan kirouksen. Pitkällä kepillä aseistautuneena hän tökki vetojuhtiaan takapuoleen. Eteenpäin! Luojani, kuinka rentouttavaa onkaan matkustaa... härkävankkureilla!
Nousimme asemalta kohti kylää, jonka ohitimme oikealta puolelta. Kylän laitamilla niityt hehkuivat kuin pitkä, tuhansilla monivärisillä kukilla kirjailtu puku. Kuljimme muutaman kuivakivimuurin ohi, eikä niittyjen ja aitausten varsilla näkynyt piikkilankaa. Tähän aikaan, kun niittyjä ja metsiä ei vielä aidattu, maisemassa ei ollut visuaalisia tai fyysisiä esteitä. Mitä hyötyä aidoista olisikaan ollut, kun pikkulapset paimensivat lehmälaumoja lähes ilmaiseksi?
Sosiaaliviranomaiset (DDASS) luovuttivat orpoja tai rikollisiksi leimattuja lapsia korvausta vastaan – aina oli kyse rahasta! – paikallisille isännille (gavot), jotka saattoivat käyttää heitä säälimättömästi hyväkseen vailla omaatuntoa. Paitsi jos laumaa saattoi paimentaa joku perheen ikäihmisistä. Mutta silloin lapsi saatettiin hyvinkin laittaa paljon raskaampiin töihin. Saavuttuamme tilalle astuimme sisään suureen tupaan.
Melkoinen järkytys! Paikan viileys, pimeys ja voimakas navetan haju iskivät suoraan vierailijaan. Tämä johtui siitä, että tuvan ja keittiönurkan vieressä sijaitsi navetta, jonka erotti asuintiloista vain hatara puuovi. Katselin lumoutuneena katosta roikkuvia punamustia nauhoja. Mikä yllätys olikaan huomata, että nämä nauhat oli sivelty punaisella liimalla, johon oli takertunut tuhansittain kärpäsiä!
Valtava puuhella toimi ruoanlaittopaikkana ja lämmitti taloa kolme neljäsosaa vuodesta. Paikan alkeellisuus oli ilmeistä. Tuvassa oli massiivinen ja hyvin pitkä pöytä puupenkkeineen, senkki ja arkku. Sekä mahtava avotakka, jonka reunuksen alla takan oikealla puolella oli kivipenkki kahdelle hengelle. Tämä muistutti meitä talvien ankaruudesta. Mutta emäntä hätisti tiehensä siipikarjan, joka oli täydessä touhussa putsaamassa pöytää aamiaisen muruista...
Kanat kotkottivat vastalauseensa kiivaasti, mikä kertoi paljon talon tavoista. Koirat tulivat nuuskimaan jalkojani ja painautuivat niitä vasten, kenties toivoen saavansa epätodennäköisen lounaan? Istuuduimme alas sen verran, että saimme nieltyä irvistäen kulauksen haaleaa limonadia ja pienen keksin, jonka olimme valikoineet niiden harvojen joukosta, jotka eivät olleet homeessa...
Vain yhdellä asialla oli meille merkitystä: majoituksen maksamisella, avainten saamisella ja asettumisella taloksi! Kesän aikana isä liittyi seuraamme viettääkseen siellä kahden viikon vuosilomansa. Niiden viikkojen aikana hän vaihtoi pastisin ja korttipelit taimenenkalastukseen ja punaviinikannuihin. Hän omistautui kalastukselle intohimoisesti tuntikausiksi. Hän harrasti myös kiipeilyä, pitkiä kävelyretkiä ja päiväunia. Nämä lomat olivat hänelle silkkaa onnea...
Tunnen tarinoita: Nîmesiläinen lapsuus 1946–1967. Kirjoittanut Gilbert Michel. Julkaisija Editions Edilivre.